On jouluyö, nyt laulaa saa!

Tai vitut tässä vielä mikään joulu ole, mutta lauletaan nyt kumminkin. Hiphei, kohta neljä viikkoa täynnä ilman minkäänsortin päihdyttäviä ainehia. No joo, sillon ekalla viikolla tosin napsin pari Imovanea unettomuuteen, mutta ei sitä kai lasketa. Vaikka mulla onkin niin hieno nuppi, että imputkin menee päähän. Ja pari on tosiaan tällä kertaa oikeesti pari.
Tilanteet muuttuu, Eskoseni, ja tämä päihteettömyys on tehnyt mun kuulalle saatanan hyvää, on oikeesti ollut helvetin siistiä olla selvin päin. Ei tosiaan ole tullut aikuisiällä oltua koskaan siviilissä näin pitkää aikaa täysin streittinä, siis ei edes saunakaljaa. Mutta ei siitä enempää.
Rakkauselämä on parantunut HUOMATTAVASTI, ehkäpä Namukin on huomannut mikä herkku mä ole kun vaan pysyn kaikin puolin kaidalla polulla. Eikä siitäkään sen enempää.

Laulamisesta puheen ollen, tuli mieleeni taas kerran omasta mielestäni ihan hauska muistelo vuosien takaa. Oltiin toverini Hienon (sain muuten Hienolta joulukortin linnakkeesta, tänks) kanssa viihdytty vauhdin ihmeellisessä maailmassa taas kerran jo hyvä tovi, ja oloa oli tasoiteltu ryyppäämällä rajusti. Oli kaikinpuolin vittumainen olo, jääkaapissa ei mitään, perse totaalisen auki ja fyysinen olemus oli sitä luokkaa, ettei varkaisiinkaan ollut menemistä. Selailin siinä sitten Kaupunkiuutisia ideoiden toivossa, ja kappas perkele. Siellä oli jokun ilmoitus, että samana iltapäivänä olis joku hellumanhei tms. seurakunnan jumalanpalvelustyylinen kekkeri, josta jokainen sais lähtiessään mukaansa kassillisen ruokaa. Siis ihan ruokakassin, vissiin jotain köyhäinapua. No vittu sinne!
Jostain jemmoista löysin sen verran pillereitä -bentsoja vissiin- että sain houkuteltua Hienon peesiin, ja paineltiin sitten Kantolaan bileisiin. Voi jestas mitkä kemut. Siis oli kyllä niin totaalisen kipeetä porukkaa, että mä olin ihan varma niitten olevan jossain psykoosissa tai jotain. Ihmiset kävi vuoron perään siellä edessä kertomassa kuinka kukakin oli nähny Jeesuksen tai jonkun muun julkkiksen. Osa väitti heränneensä joskus kuolleistakin, hurjimmat oli herännyt parikin kertaa. Rajua sakkia kaikin puolin. Tunsi itensä ihan vitun tyhmäks siellä istuessaan, mutta ei oikein uskaltanu poiskaan lähteä ennen aikojaan, pelotti, että jää eväät saamatta. Siinä kun niitä kuunteli ja ryynit nous helttaan, niin alkohan se jumalauta väkisinkin hymyilyttämään. Sitten putos pommi. Se äijä joka siinä siinä oli toiminut ns. puheenjohtajana meni sinne eteen, ja kysyi kovalla äänellä: "Lauletaanko, vai haluaako joku vielä todistaa?"
Voi jessus, katottiin Hienon kanssa toisiamme ja molemmilla oli varmaankin samanlainen ilme naamalla, että nyt helvetin äkkiä pois, tuli safkaa tai ei. Painettiin ovesta pihalle -siinä ovenpielessä meille muuten lyötiin muovikassilliset safkaa peesiin- ja heti pihalla alko ihan jumalaton nauraminen. Ei vittu, siis eihän siinä jutussa ollut mitään hauskaa edes, mutta jotenkin se tilanne oli vaan ihan mieletön. Nytkin naurattaa äänen kun sitä muistelee. Olis hienoa, kun joskus rosiksessa tuomarikin kysyis noin. "Lauletaanko, vai haluaako joku vielä todistaa..?" Tiedän toki sen, että tämäkään ei ole hauska juttu muiden kun mun mielestä, mutta oli se vaan hauskaa olevinaan. Sillon ja nyt.
Siellä kassissa oli muuten mm. ryynimakkaraa, silakoita ja jugurttia, että kannatti mennä.

Tulin tiistaina Tallinnasta ja näin Ruben Stillerin laivalla. Sen kunniaksi:
Hyvää Puuta ja Pahaa Joulua kaikille! Rakastelkaa itsejänne.



-Petja

Koitetaan nyt vielä

Okei, nyt on taas sellanen aika, että on pakko alkaa terapioimaan itseään näin blogimuodossa. Säälittävää, eikö vain? Mutta tilanne on taas se, että alkaa olemaan pää täynnä kaikenlaista shittiä, ja kaiken helvetin hyvän lisäks sisuskaluissa virtaa Antabus, joten kaljalasille ei ole oikein mieltä terapioida just nyt. Siis aivan kusipäistä touhuahan tämä on; yleensä jos akka lähtee, niin mies tarttuu pulloon. Mutta ei, ei meikäläinen, meikkis hakee respan Antabusta ja alkaa höperehtimään selvinpäin.

No juu, pohjustan vähän:
Edellisen kerran kun kirjoittelin (pl. "Liian kiltti"), olin toipumassa naissuhteesta, joka oli elämäni rakkaus. Siihen asti. Ja nyt olen samassa tilanteessa. Mutta nyt on kuitenkin helpompi pohjustaa tuota raittiuttaan, kun on tosiaan noi ryynit. Ja kun ei mun tota douppiakaan tee juuri mieli muuten kuin juovuksissa. Mutta motiiveja pysytellä selvinpäin on kaksi:

1. Tässä mielentilassa jos alan pörheltämään ja kekkuloimaan juovuksissa, teen vaan pelkkää paskaa itselleni ja muille ja ryssin muutkin asiani kuin tuon naissuhteeni -taas kerran. Nainenhan oli -ja on vieläkin- maailman upein nainen. En ole ikinä tuntenut itseäni niin rakastetuksi kuin tämän naisen (käytetään tästä eteenpäin vaikka koodinimeä Namu) kanssa. Mutta Namusta kerron lisää myöhemmin. Mitään pahaa sanottavaa minulla ei edelleenkään Sinusta ole, Namu, joten älä ole huolissasi, ei tämä vittuiluksi mene.

2. Toinen syy on se, että kännipäissäni olen täysi dorka, ja saattaisin olla ilkeä varsinkin rakastamalleni Namulle. Vaikka varsinkaan häntä en missään tapauksessa halua enää loukata enempää kusipäisillä jutuillani.

Mutta taas ollaan tässä helvetin hienossa pisteessä, että MITÄ VITTUA MÄ NYT TEEN??? VINKKEJÄ OTETAAN VASTAAN, VITUN ONANISTIT! Pelaan himassa XBOXia tai kattelen nettipornoa ja runkkailen? Olinhan mä tossa pitkin kesää aika pitkiäkin aikoja selvinpäin, mutta sillon mulla oli laatuseuraa, eikä tehnyt edes mieli dokailla (no joo, bullshittiä, kai kaikilla alkoholisteilla on koko ajan joku pullonkiilto silmissä..?). Naiset ei nyt jaksa kiinostaa, sen verran "loppuunpalanut" olen vielä tästä edellisestä. Enkä mä jumalauta enää tähän ikään edes kuvittele, että mikään uusi korvaisi vanhaa, täydelliseksi havaittua. Se aika tulee sitten joskus, kunhan saa tän kuulansa ensin kondikseen.

Tosin, on aika vitun helppoa tän kuulansa kanssa selvinpäin, kun kaikista tovereistani noin 1% on sellaisia joita kestää selvinpäin. Tai jotka kestää mua selvinpäin. Tai jotain. Eli kokolailla vituillaan on tää sosiaalinen elämä. Mutta eipä se ole tällä hetkellä murheista suurimpia.

Keskiasteista vakavampaan mielisairauteen viittaa se, että mulla on ihan jumalaton ikävä maailman vittumaisinta, mutta silti upeinta ja hellintä ja rakastettavinta naista johon olen ikinä tutustunut.

Tänpäiväinen "mä en enää rakasta sua" riitti tajuamaan, että päivittäinen, viimeksi muutamaa tuntia aikaisemmin tapahtunut maailman ihanin läheisyys ei vaa riitä. Ja tällä tekstillä taidan varmistaa sen, että sitä läheisyyttäkään ei ole enää tiedossa... Tai no, eipä se minun käsissäni ole enää aikoihin ollut.

-Petja