On jouluyö, nyt laulaa saa!

Tai vitut tässä vielä mikään joulu ole, mutta lauletaan nyt kumminkin. Hiphei, kohta neljä viikkoa täynnä ilman minkäänsortin päihdyttäviä ainehia. No joo, sillon ekalla viikolla tosin napsin pari Imovanea unettomuuteen, mutta ei sitä kai lasketa. Vaikka mulla onkin niin hieno nuppi, että imputkin menee päähän. Ja pari on tosiaan tällä kertaa oikeesti pari.
Tilanteet muuttuu, Eskoseni, ja tämä päihteettömyys on tehnyt mun kuulalle saatanan hyvää, on oikeesti ollut helvetin siistiä olla selvin päin. Ei tosiaan ole tullut aikuisiällä oltua koskaan siviilissä näin pitkää aikaa täysin streittinä, siis ei edes saunakaljaa. Mutta ei siitä enempää.
Rakkauselämä on parantunut HUOMATTAVASTI, ehkäpä Namukin on huomannut mikä herkku mä ole kun vaan pysyn kaikin puolin kaidalla polulla. Eikä siitäkään sen enempää.

Laulamisesta puheen ollen, tuli mieleeni taas kerran omasta mielestäni ihan hauska muistelo vuosien takaa. Oltiin toverini Hienon (sain muuten Hienolta joulukortin linnakkeesta, tänks) kanssa viihdytty vauhdin ihmeellisessä maailmassa taas kerran jo hyvä tovi, ja oloa oli tasoiteltu ryyppäämällä rajusti. Oli kaikinpuolin vittumainen olo, jääkaapissa ei mitään, perse totaalisen auki ja fyysinen olemus oli sitä luokkaa, ettei varkaisiinkaan ollut menemistä. Selailin siinä sitten Kaupunkiuutisia ideoiden toivossa, ja kappas perkele. Siellä oli jokun ilmoitus, että samana iltapäivänä olis joku hellumanhei tms. seurakunnan jumalanpalvelustyylinen kekkeri, josta jokainen sais lähtiessään mukaansa kassillisen ruokaa. Siis ihan ruokakassin, vissiin jotain köyhäinapua. No vittu sinne!
Jostain jemmoista löysin sen verran pillereitä -bentsoja vissiin- että sain houkuteltua Hienon peesiin, ja paineltiin sitten Kantolaan bileisiin. Voi jestas mitkä kemut. Siis oli kyllä niin totaalisen kipeetä porukkaa, että mä olin ihan varma niitten olevan jossain psykoosissa tai jotain. Ihmiset kävi vuoron perään siellä edessä kertomassa kuinka kukakin oli nähny Jeesuksen tai jonkun muun julkkiksen. Osa väitti heränneensä joskus kuolleistakin, hurjimmat oli herännyt parikin kertaa. Rajua sakkia kaikin puolin. Tunsi itensä ihan vitun tyhmäks siellä istuessaan, mutta ei oikein uskaltanu poiskaan lähteä ennen aikojaan, pelotti, että jää eväät saamatta. Siinä kun niitä kuunteli ja ryynit nous helttaan, niin alkohan se jumalauta väkisinkin hymyilyttämään. Sitten putos pommi. Se äijä joka siinä siinä oli toiminut ns. puheenjohtajana meni sinne eteen, ja kysyi kovalla äänellä: "Lauletaanko, vai haluaako joku vielä todistaa?"
Voi jessus, katottiin Hienon kanssa toisiamme ja molemmilla oli varmaankin samanlainen ilme naamalla, että nyt helvetin äkkiä pois, tuli safkaa tai ei. Painettiin ovesta pihalle -siinä ovenpielessä meille muuten lyötiin muovikassilliset safkaa peesiin- ja heti pihalla alko ihan jumalaton nauraminen. Ei vittu, siis eihän siinä jutussa ollut mitään hauskaa edes, mutta jotenkin se tilanne oli vaan ihan mieletön. Nytkin naurattaa äänen kun sitä muistelee. Olis hienoa, kun joskus rosiksessa tuomarikin kysyis noin. "Lauletaanko, vai haluaako joku vielä todistaa..?" Tiedän toki sen, että tämäkään ei ole hauska juttu muiden kun mun mielestä, mutta oli se vaan hauskaa olevinaan. Sillon ja nyt.
Siellä kassissa oli muuten mm. ryynimakkaraa, silakoita ja jugurttia, että kannatti mennä.

Tulin tiistaina Tallinnasta ja näin Ruben Stillerin laivalla. Sen kunniaksi:
Hyvää Puuta ja Pahaa Joulua kaikille! Rakastelkaa itsejänne.



-Petja