Muumio-Järvinen ja muita kovia jätkiä

On täällä pohjoisessa ollut hurjaa sakkia ja viimesen päälle kovia urheilumiehiä. Niinkun Kontun veljekset, jotka oli varmaan kokoloailla ensimmäisiä, jotka asetettiin kilpailukieltoon ihan vaan siksi, että olivat liian hyviä ainakin painimaan. ”Ne reenaskin sillä keinoin, että heittelivät kivirekeä navetan katonharjan yli toisilleen.” Ja vaikka pakkasta oli likemmäks neljäkymmentä astetta, niin puita ne ajo ilman rukkasia, oli ne kovia jätkiä. ”Asemasodan aikana saksalaiset halusivat kuluttaa aikaa järjestämällä paini– ja muita urheilukilpailuja. Ne kyselivät kylissä, että onko painimiehiä. Meidän kylältä lähti sitten Konnun veljekset. No johan ensimmäisessä ottelussa vanhempi veli puristi saksalaiselta molemmin puolin kaks kylkiluuta poikki. Sen jälkeen kun ne järjesti urheilukilpailuja, niin ilmottivat heti kovaan ääneen, että ei Kontu-miehille”.

Ajettiin eilen elikkäs lauantaina Kemistä Rovaniemelle, ja asetuttiin taloksi Pohjanhoviin. Jonkinlainen aasinsilta Rytköseen saatiin taas, kun Esko kertoi matkalla taas vähän ajoistaan Lapin savotoilla. Olivat olleet jonkun Kemijoen haaran latvoilla uitossa, ja matkassa oli kulkenut myös jonkinlainen veneentapainen. Esko oli ollut veneen peräsimessä ja veneessä oli istunut myöskin savotan kokkityttö. Tai ei mikään tyttö, ”ihan naitavassa iässä se oli”. Esko oli onnistunut jossain kivikossa kaatamaan veneen, ja oliko kokkityttö sitten pelästynyt tai vilustunut kun joutui uimasille ja ottanut lopputilin. Eihän heti siihen hätään mistään kokkia saanut, savotan työnjohtaja ilmoitti, että ”sinä Esko olet sitten kokki kun veneenkin kaadoit. Ja Arto toimii kokilla apupoikana”. Niin, tuo Arto oli muuan Arto Paasilinna.

Käytiin kävelemässä Rovaniemen keskustassa lenkki ja poikettiin Lapinmaan ravintolaan ottamaan konjakit. Tai Lapinmaan ravintola se oli ollut joskus silloin, kun Raatteen tiellä jäätyneillä ryssillä mäkeä laskettiin. Nykyään jonkun isomman ketjun ravintoloita, eikä karvalakkipuolellakaan näkynyt ainuttakaan karvalakkia. Esko jäi huoneeseen katselemaan kiekkopeliä, mä kävin vielä vanhan toverini kanssa pyörähtämässä parissa kapakassa ottamassa Jaloviinat ja kaljat.

Tänään aamusella ajettiin Ranuan kautta Oijärvelle. Täällä on lisää Eskon salakaato –ja muita kavereita. Jonkun Paulin ja hänen vaimonsa Eilan pirttiin oltiin tervetulleita, täällä ollaan nyt saunottu ja käyty tapaamassa Erkkiä. Erkki taitaakin se kaikkein kovin jätkä olla, kun uskalsi ketunrautoihinkin istua… Erkki on jo aika dementoitunut, mutta muisti kuitenkin minutkin: ”Ai sinä nyt hyvität Eskolle sitä veneenköyttä ja olet kuskiksi lähtenyt?”. Mukava mies. Viittasi tapahtumaan kun aikoinaan kakarana siskolikan kanssa leikeltiin Eskon veneköysi puolen metrin pätkiksi, sattui Erkkikin olemaan silloin Salpakankaalla kyläilemässä. Täällä Paulilla kävikin iloinen yllätys, kun saunan päälle tarjottiin keskikaljaa! On toi viina ollutkin saunajuomana vähän turhan tikkuista.

Otsikkoon liittyen, Keminmaan kirkon alle on haudattu pappi. Tarina kertoo, että pastori oli vaatinut hautaamistaan kirkon alle ja käskenyt kaivamaan viiden vuoden päästä ylös. Jos hänen ruumiinsa on mädännyt, niin hänen saarnansa on ollut palturia, mutta jos ruumis on pysynyt ehjänä, on joka sana ollut totta. Pappi nääs tiesi, että kirkkomaa on niin alunapitoista, että ruumis säilyisi kunnossa. No, papin ruumis sitten kaivettiin ylös, ja kappas; kunnossahan se oli. Ruumis balsamoitiin ja laitettiin esille Keminmaan kirkon alle lasiarkkuun. Joku helsinkiläinen tutkija kuitenkin epäili jotain vilunkia tehdyn, ja palkkasi paikallisen kaljaveikon varastamaan raadolta käden tarkempia tutkimuksia varten. No, ukko teki työtä käskettyä, kävi irrottamassa papilta käden ja matkusti Helsinkiin myymään raajaa tälle tutkijalle. Matkalla tuli kuitenkin ryypättyä ja äijä joutui Helsingissä putkaan. Putkalla konstaapeli tutki miehen repun ja löysi pappismiehen balsamoidun käden. Sitä sitten selvitettiin, että mistä käsi on peräisin, ja selvisihän se; ei kai niitä järin montaa kättä ollut Suomessa varastetuksi ilmoitettu. Äijä sai kolttosestaan vankeustuomion, mutta saipa ainakin mainetta. Vielä tänäkin päivänä miekkonen muistetaan Muumio-Järvisenä.

”Oltiin sillonkin niin pirusti päissään”.

-Petja

Salakaadettua hirveä

Joka päivä oppii jotain uutta. Eilen ja tänään on oppinut paljonkin. Kuten esimerkiksi:

- Suojeluskuntalaisten päällikkö Pekka oli paha mies. Niin paha, että siitä puhutaan joka talossa vielä tänäkin päivänä.

- Minä olen syönyt salakaadettua hirveä.

- Väyrysen opiston viinitilan viinit on ihan helvetin pahan makuisia.

- Kemin entinen palopäällikkö pani lehmiä.

Eilinen päivä meni oikeestaan vaan hissukseen ollessa. Maailmanmatkaajan saunallakaan ei sitten kuitenkaan käyty, vaan saunottiin Teuvon tyttären perheen luona, eikä lauteilla istunut muita kuin pienimunaisia miehiä. Siinä saunapaikkamme naapurissa asuu kuulemma joku ”Arktik Soneran” muusikko Portimoinen ja on tämän tyttären perhetuttu. On kuulemma niin kova julkkis, että pitäisi minunkin tuntea. No, ei soinut mitkään kellot päässä… Mutta luulen tietäväni kuitenkin orkesterin, mitä Teuvo tarkoitti.

Eilen päivällä savustettiin lohta, jumalauta, mutta on se hyvää. Rouva oli varannut pöytään pihvejäkin, ”kun ei nuoriso aina niin välitä kalasta”. Jumalation, kai mä nyt savustettua punaista kalaa syön mieluummin, kun marketin pihvejä, kukapa ei söis???

Tuli nukuttua ihmeen pitkään ja hartaasti. Aamulla huutelivat sitten aamupalapöytään, ja siellä oli jo kaadettu vissiin kolmasosa Pohjois-Suomen hirvistä. Salaa tietysti. ”Ei se salakaatokaan niin hankalaa ollut, mutta kun joutui salaa syömäänkin”. Koska ”oli se Erkin vaimo sellanen hölösuu, ettei sille auttanut hirvenlihaa näyttääkkään ilman kaatolupaa”. Olen sitä kuulemma minäkin syönyt pikkupoikana, sitä oli Eskollakin Salpakankaalla iso saavillinen. Harmi, että se salakaatotouhukin sitten loppui, kun ”Ahtikin oli sitä mieltä, että tässä hirviporukassa joutuu vielä linnaan” ja lopetti ne touhut. Muistelot hirvenkaatoajoista ovat kuitenkin sen verran vanhoja, että uskallan niistä tässä kirjoittaa leimautumatta isommin vasikaks, rikokset on jo vanhentuneet.

Lähdettiin kymmenen aikaan ajelemaan Haaparantaan, perillä oltiin jo paljon ennen kymmentä. Haaparantakin näytti ihan samalta kuin aina ennenkin.

Siitä lähdettiin ajelemaan kohti Arpolan kylää, etsimään Eskon kotitaloa –tai ainakin kivijalkaa- Kantojärveltä. Esko pohti, että onpa Kantojärvi kasvanut, ennen se oli vaan pieni lutakko. Ja kotipaikkaa ei löytynyt mistään. Pysähdyttiin sitten yhden talon pihaan jossa ukkeli pyöri haravoimassa. Kysästiin sitten äijältä, että mites täällä on näin maisemat muuttuneet. Ukko oli niin nuori –arviolta kuudenkymmenen korvilla- ettei tiennyt kylän historiasta paljoakaan, mutta ”astukaahan pirttiin, anoppi varmaan tietää enemmänkin”. Ja kyllähän anoppi tiesikin paljon, Eskoa ei tosin muistanut, vaikka olivat samaan aikaan samaa koulua käyneet, ikäeroakin vain vuosi. Tuli mieleeni se Valion jugurttimainos. Ajattelin, että kohta mummeli koputtaa jollain harjanvarrella kattoon ja sanoo, että antaa isän tulla selvittämään enemmän…

Selvisi sitten sekin, että Kantojärvi on ruopattu ja padottu, ja että sinne alle on jäänyt monia talonpaikkoja, myös Eskon vanha kotitontti. Kannattais varmaan käydä tarkistamassa paikat useammin, kun seittemänkymmenen vuoden välein…

Löydettiin me sitten kolme Eskon serkkua, ja joka talossa juttua piisasi. Kuvia otettiin ja haukuttiin Pekkaa, kuinka se oli julma mies. Hakkasi kaikki pikkupojat ja pani tytöt. Oli se kuulemma linnassakin sitten lapsiin sekaantumisesta. On ne lestadiolaiset olleet ilmeisesti samanlaisia sairaita päästään jo aikoinaan, kuin tänäkin päivänä. Ainakin kaikissa taloissa, missä me käytiin, tuntui olevan kova viha ko. seurakuntaa kohtaan. Enkä oikeestaan ihmettele pätkääkään.

Ajeltiin takaisin, paluumatkalla pysähdyttiin Keminmaan opistolla, tarkoitus oli ostaa Väyrysen tilan viinejä tuliaisiksi. No, ei ollut auki se viinimyymälä, ja pihalla tavattu kundi –joku Teuvon tuttu- joka siellä työskenteli, varoitti ostamasta niitä viinejä. ”Ostakaa ennemmin viinakaupasta, on nää viinit niin helvetin pahoja”. Ei mikään varsinainen mainospuhe, siis.

Paluumatkalla Esko selvitti matkasuunnitelmaa: huomenna ajetaan Pohjanhoviin Rovaniemelle. Ja kun päästiin takaisin ”kotio”, rouva kokkaili hirvikäristystä. Ei ollut kuulemma salakaadettua. Perkiis, mutta on näillä hyvät eväät täällä, ja sitä on paljon. Syöminenhän on parasta mitä mies voi tehdä housut jalassa, ja täällä kyllä tarjoilu pelaa (juomapuolesta sen verran, että eilisillan kiekkostudiossa oli tarjolla pullotolkulla konjakkia, tänään minun mielestäni maailman parasta vodkaa). Kun pöydässä on hirvikäristystä, savulohta, graavilohta, ruisleipää, rieskaa, puikulapottua, pottumuussia ja tuoresalaattia, niin eipä paljon enempää osaa pyytää. Ynnä tietysti runsaat aperitiivit. Mä olen kyllä tarkoituksella juonut korkeintaan kohtuudella, ei tässä nyt välitä oikein urakalla alkaa ryypiskelemään… Tosin, eipä minunkaan suuni tuohesta ole tehty.

Ruokapöytäkeskusteluissa käytiin läpi muun muassa Kemin entisen palopäällikön naimatavat, lehmiä se kuulemma paneskeli. ”Tossa Harjulan talossa se jäi navetassa rysän päältä kiinni. Oli se juttu käräjilläkin, mutta ei se tuomioo saanu. Sen verran se hieho oli itekkin flirttaillu”.

Palataan taas.

-Petja

"Elämä lyhyt, Katisko pitkä"

No, eipä toi Esko niin järin pitkä mies ole, mutta otsikko tuli mieleeni, kun lupauduin lähtemään Eskolle kuljettajaksi pohjoiseen, katselemaan vanhoja kotokulmia ja tapaamaan vanhoja tovereita. Otsikko avautunee ainakin niille, jotka ovat lukeneet Paasilinnan kirjan ”Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä”. Tosin, kirjassahan Rytkönen oli hieman vanhuudenhöperö, dementoitunutkin. Eskon järjenjuoksussa tai muistissa ei ole mitään vikaa, vaikka ukkeli käy jo komeasti yhdeksättäkymmentä.

Mikään järin hyvä fiilis ei ollut eilen aamulla lähteä ajelemaan, johtuen ainoastaan siitä, että omat ihmissuhteeni ovat taas niin vituillaan kuin olla ja voi. Okei, yritän kuitenkin olla liikaa pohtimatta omia naisasioitani näinkään julkisesti, vaan koitan keskittyä kertomaan tästä jo valmiiksi värikkääksi arvatusta ”pyhiinvaellusmatkasta”.

Pohjustetaan lukijoille sen verran, että Esko on iäkkäämpi sukulaismies; vanha Lapin mies, joka jäi viime syksynä leskeksi. Eskolla on ollut nyt pitkin kevättä kauhea polte lähteä tosiaan kotikulmilleen Kemin seudulle tapaamaan vanhoja ystäviä ja tiirailemaan tuttuja paikkoja, mutta ikä alkaa kuitenkin virkeääkin miestä painamaan sen verran, ettei arvaa näin pitkään reissuun lähteä itsekseen ajelemaan. No, mulla työt antoi sopivasti myöten ja lupauduin lähtemään kuljettajaksi. Reissun määränpäästä saatika kestosta ei ollut aavistustakaan. Eskolla varmasti on jonkinlainen visio määränpäästä, kestosta tuskin silläkään. Kuulemma vaan ”Teuvo sieltä joka päivä soittelee ja kyselee, että eikö ne ukot meinaa ollenkaan päästä pohjoiseen”. No, päästiinhän me, perkele.

Tulomatkalla täytettiin jo minun matkani tarkoitus, kun koukattiin Pyhäjärven keskustan kautta kuvaamassa Helena Takalon patsas. Toisin sanoen, jatkoin siitä, mihin viime kesänä jäin. Jospa tulis toikin tournee tänä suvena saatettua loppuun.

Menomatkalla Esko kertoi reissuistaan pohjoiseen ja tuntui kyllä tuntevan paikat. Kemiin oli siis tarkoitus ajaa ensimmäiseksi. Mielikuvani Paasilinnan Rytkösestä vahvistui, kun Esko totesi, että tokihan me Rovaniemelläkin käydään, otetaan Pohjanhovista huone, niin pääsen minäkin sitten käymään legendaarisessa Pohjanhovissa. Kuulostaa hyvältä. Ehkäpä ehdin samalla reissulla ottamaan jonkun olusen vanhan toverini Jean Todtin kanssa.

Ajettiin siis Kemiin, tai tarkemmin sanottuna Veitsiluotoon. Oikean talon löytämisessä oli vähän hakemista, mutta ajettiin sitten yhteen pihaan, koska ”tämä sen on pakko olla”. Istuin vielä autossa kun Esko meni ovelle ja katselin, että talon emännän tervetulosyleilystä päätellen oltiin oikeassa paikassa. Esko esitteli minut isäntäväelle, ja kyllähän siitä tosiaan tuli heti mielikuva, että MEITÄ on odoteltu. Siis ei tarvinnut vähääkään tuntea itteään jotenkin ulkopuoliseksi. Nämä talon isäntäväki, iäkkäämpi pariskunta Teuvo ja Valma antoivat kyllä heti itsestään kuvan hyvinkin ”kansainvälisistä” ihmisistä. Että ujostella ei tarvinnut.

Kahvit ryypättiin, ja lähdettiin pienimuotoiselle sightseeing –ajelulle. Eikös tollaiset ajelut ole vähän niin kuin pikku pakko, ja parempi hoitaa saman tien alta pois, ettei tartte sitten hetikohta olla taas autoa ajamassa… Rouva jäi laittamaan ”etelän variksille” ruokaa, kun me käytiin muun muassa lumilinnan raunioilla ja muutenkin katselemassa maisemia. Poikettiin myöskin Maailmanmatkaajan romutarhalla kertomassa, että tulemme huomenna saunomaan, että ”hoidas äijä sitten jostain vihta, tuli harvinaisia vieraita” (talon isännällä on sauna remontissa, ja siitä tuntuu olevan kovasti paineita). Maailmanmatkaajalla tosiaan oli melkoinen romutarha, tuli heti mieleeni, että varmaan piisais juttua erään kasiniemeläisen sormettoman mafiooson kanssa, kummatkin kun tuntuvat olevan aika kovia kaikenmaailman romujen perään. Ja pihan perällä komea parakkisauna. Saunattomuudesta ei varmasti isännällä mitään todellista tarvetta ole paineita ottaa. Tunnin kaksi oltiin täällä oltu ja neljät käsipäivät sanottu. Ja kaikki suunnilleen samalla kaavalla: ”No terve, terve! Tulette sitten meille saunomaan!” Että jos nyt edes juhannukseen mennessä oltais kaikki saunapaikat käyty…

Paistettua haukea syötiin, ja isäntä nosti ruokaryypyiksi pöytään litrasen koskenkorvan. Tuli mieleeni, että saas nähdä minkälaisella kertoimella koskelan korvalääke kasvattaa jutuissa olevaa Lapin lisää. Kyllä sitä juttua olikin. Ja mielenkiintoisen kuuloisia ihmisiä tuntuu toi Esko näiltä seuduilta tuntevan. Ei niillä kai ristimänimiä olekaan, nimiä kyllä. Panomies Linkki, Veivikaula, Isokyrpänen Mies ja Maailmanmatkaaja, ihan muutamia mainitakseni. Ja tietysti Pena. ”Joka oli mukana Lapin sodan ensimmäisessä taistelussa. Sitä ammuttiin manttelin läpi palleille tossa Veitsiluodon tiehaarassa. Sinne se raahusti siitä meidän muorille, muori sen munia sitten hauto. Kyllä se siitä selvis, lapsia ei vaan koskaan saanu. Kai sen pallit sen verran siinä sekasin meni”.

Tarvis tarkistaa jostain, että paljonko Veikkaus on kaiken kaikkiaan jakanut historiansa aikana voittoja. Karkealla arviolla kuitenkin 95% kaikista voitoista on tullut Kemin seuduille, sen verran nää äijät on voittaneet, kuka mistäkin pelistä…

Mä heittäydyin ruoan päälle hetkeks selälleni, isäntä kerkesi huolehtimaan, että ”naishuoletko sitä poikaa painaa? (oikeassahan tuo oli…) Eiköhän Esko viedä poika Kemiin huoriin, niin unohtuu sellaset etelän varikset?”. En muuten epäile hetkeäkään, etteikö olis menty, jos olisin vaan antanut vinkin, että voishan sitä huorissa vaikka piipahtaakkin… Tässä yhteydessä täytyy muuten sanoa, että vaikka en pojittelusta juuri perustakkaan, niin tässä porukassa se tuntui ihan luonnolliselta.

Ehtoolla katteltiin kiekkopeliä ja ryypättiin viinaa. Kyllähän nää lapinmiesten ryyppytavat on mullekkin ihan passaavat: ”Otetaas paukut, että Suomi voittais”. ”Jaaha, tuli jäähy, otetaas pienet sille”. ”No nyt meni joltain maila poikki, eiköhän kaadeta näkäräiset sen kunniaks”. ”No se on tshekkoslovakialainen taas paitsiossa, ryypätääs vähän”… Kyllähän siinä sitten uni maittokin. Ja ennen ei kuulemma lähdetä, ennen kuin talosta ruoka tai viina loppuu. Eikä ne kuulemma lopu ikinä. Voin uskoa. Että saattaa tulla pitkä reissu.

Ja aamusta heti kahvipöytään istuttua tiedusteltiin, että onko krapula. Nimittäin jos on, niin otetaan viinaa. ”Meillä ei saa krapula tulla”. Onneksi älysin kiistää. Eikä kyllä krapulaa ollutkaan.

Juu, tänään sitten mennään ainakin Maailmanmatkaajalle saunomaan. Täytyy toivoa, että paikalle tulis myös Isokyrpänen Mies. Ihan vaan uteliaisuuttani haluaisin tietää, että kuinka helposti täälläpäin saa moisen arvonimen…

-Petja