Salakaadettua hirveä

Joka päivä oppii jotain uutta. Eilen ja tänään on oppinut paljonkin. Kuten esimerkiksi:

- Suojeluskuntalaisten päällikkö Pekka oli paha mies. Niin paha, että siitä puhutaan joka talossa vielä tänäkin päivänä.

- Minä olen syönyt salakaadettua hirveä.

- Väyrysen opiston viinitilan viinit on ihan helvetin pahan makuisia.

- Kemin entinen palopäällikkö pani lehmiä.

Eilinen päivä meni oikeestaan vaan hissukseen ollessa. Maailmanmatkaajan saunallakaan ei sitten kuitenkaan käyty, vaan saunottiin Teuvon tyttären perheen luona, eikä lauteilla istunut muita kuin pienimunaisia miehiä. Siinä saunapaikkamme naapurissa asuu kuulemma joku ”Arktik Soneran” muusikko Portimoinen ja on tämän tyttären perhetuttu. On kuulemma niin kova julkkis, että pitäisi minunkin tuntea. No, ei soinut mitkään kellot päässä… Mutta luulen tietäväni kuitenkin orkesterin, mitä Teuvo tarkoitti.

Eilen päivällä savustettiin lohta, jumalauta, mutta on se hyvää. Rouva oli varannut pöytään pihvejäkin, ”kun ei nuoriso aina niin välitä kalasta”. Jumalation, kai mä nyt savustettua punaista kalaa syön mieluummin, kun marketin pihvejä, kukapa ei söis???

Tuli nukuttua ihmeen pitkään ja hartaasti. Aamulla huutelivat sitten aamupalapöytään, ja siellä oli jo kaadettu vissiin kolmasosa Pohjois-Suomen hirvistä. Salaa tietysti. ”Ei se salakaatokaan niin hankalaa ollut, mutta kun joutui salaa syömäänkin”. Koska ”oli se Erkin vaimo sellanen hölösuu, ettei sille auttanut hirvenlihaa näyttääkkään ilman kaatolupaa”. Olen sitä kuulemma minäkin syönyt pikkupoikana, sitä oli Eskollakin Salpakankaalla iso saavillinen. Harmi, että se salakaatotouhukin sitten loppui, kun ”Ahtikin oli sitä mieltä, että tässä hirviporukassa joutuu vielä linnaan” ja lopetti ne touhut. Muistelot hirvenkaatoajoista ovat kuitenkin sen verran vanhoja, että uskallan niistä tässä kirjoittaa leimautumatta isommin vasikaks, rikokset on jo vanhentuneet.

Lähdettiin kymmenen aikaan ajelemaan Haaparantaan, perillä oltiin jo paljon ennen kymmentä. Haaparantakin näytti ihan samalta kuin aina ennenkin.

Siitä lähdettiin ajelemaan kohti Arpolan kylää, etsimään Eskon kotitaloa –tai ainakin kivijalkaa- Kantojärveltä. Esko pohti, että onpa Kantojärvi kasvanut, ennen se oli vaan pieni lutakko. Ja kotipaikkaa ei löytynyt mistään. Pysähdyttiin sitten yhden talon pihaan jossa ukkeli pyöri haravoimassa. Kysästiin sitten äijältä, että mites täällä on näin maisemat muuttuneet. Ukko oli niin nuori –arviolta kuudenkymmenen korvilla- ettei tiennyt kylän historiasta paljoakaan, mutta ”astukaahan pirttiin, anoppi varmaan tietää enemmänkin”. Ja kyllähän anoppi tiesikin paljon, Eskoa ei tosin muistanut, vaikka olivat samaan aikaan samaa koulua käyneet, ikäeroakin vain vuosi. Tuli mieleeni se Valion jugurttimainos. Ajattelin, että kohta mummeli koputtaa jollain harjanvarrella kattoon ja sanoo, että antaa isän tulla selvittämään enemmän…

Selvisi sitten sekin, että Kantojärvi on ruopattu ja padottu, ja että sinne alle on jäänyt monia talonpaikkoja, myös Eskon vanha kotitontti. Kannattais varmaan käydä tarkistamassa paikat useammin, kun seittemänkymmenen vuoden välein…

Löydettiin me sitten kolme Eskon serkkua, ja joka talossa juttua piisasi. Kuvia otettiin ja haukuttiin Pekkaa, kuinka se oli julma mies. Hakkasi kaikki pikkupojat ja pani tytöt. Oli se kuulemma linnassakin sitten lapsiin sekaantumisesta. On ne lestadiolaiset olleet ilmeisesti samanlaisia sairaita päästään jo aikoinaan, kuin tänäkin päivänä. Ainakin kaikissa taloissa, missä me käytiin, tuntui olevan kova viha ko. seurakuntaa kohtaan. Enkä oikeestaan ihmettele pätkääkään.

Ajeltiin takaisin, paluumatkalla pysähdyttiin Keminmaan opistolla, tarkoitus oli ostaa Väyrysen tilan viinejä tuliaisiksi. No, ei ollut auki se viinimyymälä, ja pihalla tavattu kundi –joku Teuvon tuttu- joka siellä työskenteli, varoitti ostamasta niitä viinejä. ”Ostakaa ennemmin viinakaupasta, on nää viinit niin helvetin pahoja”. Ei mikään varsinainen mainospuhe, siis.

Paluumatkalla Esko selvitti matkasuunnitelmaa: huomenna ajetaan Pohjanhoviin Rovaniemelle. Ja kun päästiin takaisin ”kotio”, rouva kokkaili hirvikäristystä. Ei ollut kuulemma salakaadettua. Perkiis, mutta on näillä hyvät eväät täällä, ja sitä on paljon. Syöminenhän on parasta mitä mies voi tehdä housut jalassa, ja täällä kyllä tarjoilu pelaa (juomapuolesta sen verran, että eilisillan kiekkostudiossa oli tarjolla pullotolkulla konjakkia, tänään minun mielestäni maailman parasta vodkaa). Kun pöydässä on hirvikäristystä, savulohta, graavilohta, ruisleipää, rieskaa, puikulapottua, pottumuussia ja tuoresalaattia, niin eipä paljon enempää osaa pyytää. Ynnä tietysti runsaat aperitiivit. Mä olen kyllä tarkoituksella juonut korkeintaan kohtuudella, ei tässä nyt välitä oikein urakalla alkaa ryypiskelemään… Tosin, eipä minunkaan suuni tuohesta ole tehty.

Ruokapöytäkeskusteluissa käytiin läpi muun muassa Kemin entisen palopäällikön naimatavat, lehmiä se kuulemma paneskeli. ”Tossa Harjulan talossa se jäi navetassa rysän päältä kiinni. Oli se juttu käräjilläkin, mutta ei se tuomioo saanu. Sen verran se hieho oli itekkin flirttaillu”.

Palataan taas.

-Petja